PIEKSÄMÄEN SEUDUN LUONNONMAANTIEDETTÄ

 

ALUEEN SIJAINTI JA YLEISLUONNE

 

Vedenjakajaylänköä

 

Pieksämäki sijaitsee Etelä-Savossa Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen välisellä vedenjakajalla, Savonselällä. Vedenjakaja kulkee suunnilleen pohjois-eteläsuunnassa Pieksäjärven itäpuolella Pyhityn ja Heiniön välistä kannasta Naakkiman itäpuolitse etelään. Toinenkin, astetta alempi vedenjakaja, kulkee alueen halki Savonselästä kohti länttä. Sen pohjoispuolella sijaitsevat vedet, mm. Vangasjärvi ja Pieksäjärvi, laskevat Rautalammin reittiin. Eteläpuolen vedet puolestaan kuuluvat Mäntyharjun reitin latvavesistöihin. (kartta) Pieksämäen vedet laskevat siis kolmeen suuntaan.

 

Pieksämäen alue on verraten tasaista ja sijaitsee selvästi ympäristöään ylempänä, mikä kuuluu vedenjakaja-alueen luonteeseen. Ylänköluonne näkyy alueen järvissä, joiden pinnat ovat keskimäärin 20 – 30 m ympäristön suuria järviä korkeammalla. Pieksäjärven pinnankorkeus on 118,8 m, Naarajärven 110,7 m, Pyhityn 122,6 m, Pyhäjärven 137,1 m. Vedenjakajasta itään ja länteen mentäessä järvien pinnat alenevat, esim. Syvänsi 102,7 m, Kyyvesi 100,5 m, Päijänne 78 m ja Saimaa 76 m.

 

Korkeimmat mäet

 

Kaupunkitaajaman korkein kohta on Uhomäki, alun perin 160 m merenpinnan yläpuolella. 1970-luvun lopulla sen laelle ajettiin täytemaata, jolloin huippu kohosi 167,3 m korkeuteen. Ympäristön korkeimpia mäkiä ovat Mataramäki 205 m, Leppämäki 201 m ja Pirttimäki 195,9 m.

 

Maasto kuin ”risukarhilla äestetty”

 

Luonteenomaista Pieksämäen seudun karttakuvalle on maaston luode – kaakko – suuntainen juovaisuus. ”Alue on kuin risukarhilla äestetty”, kuten Helsingin yliopiston edesmennyt kasvitieteen professori Mauno J. Kotilainen on todennut. Tuskin missään muualla Suomessa on ihan vastaavaa.

 

Luode – kaakko – suunta ilmenee alueella runsaina esiintyvissä moreeniselänteissä, drumliineissa ja niiden välillä sijaitsevien laaksoalueiden soissa ja järvissä sekä myös harjujaksoissa. Juovaisuuden syynä on kallioperässä ja alun perin ollut kivilajien ja murtumalinjojen luode – kaakko – suunta. Kun viimeisen mannerjäätikön kulkusuunta oli sama, tämä tehosti maankamaran luode – kaakko – suuntaista juovaisuutta.

 

Myös ihmisen toimintaan on maaston juovaisuus vaikuttanut. Vanhin asutus on yleensä hakeutunut drumliinien laelle, koska ne ovat hyvää viljelymaata. Kartasta huomaa, että kylien, peltojen ja teiden sijoittuminen noudattelee samaa maaston luode – kaakko – suuntautuneisuutta.

 

 

KALLIOPERÄ

 

Poimuvuoria ja kivilajeja

 

Suomi kuuluu maapallon vanhimpiin, niin sanottuihin peruskallioalueisiin, joiden keski-ikä on n. 2000 milj. vuotta. Peruskallioalueiden historiaan kuuluu useita vuorenpoimutuksia.

 

Joskus 1950 – 1885 milj. vuotta sitten Etelä-Savo kuului mannerlaattojen törmäysvyöhykkeeseen, joka synnytti kymmenien miljoonien vuosien kuluessa merenpohjasta svekofennialaisen poimuvuoriston. Tällöin kivilajit sulivat ja jähmettyivät uudelleen. Näin syntyi ns. muuttuneita kivilajeja, kuten gneissejä ja kiilleliuskeita. Pieksämäen seudun kivet ovat suurimmaksi osaksi näitä muuttuneita kivilajeja.

 

Syväkivet, kuten graniitti ja sen sukuiset ns. granitoidit (tonaliitti, granodioriitti) syntyivät poimutuksen jälkivaiheessa sen reunoille tunkeutuneesta magmasta. Se jähmettyi hitaasti kovassa paineessa ja sai kiteisen rakenteen. Näistä esimerkkinä on Pieksäjärven itäpuolella oleva laaja tonaliittialue (granitoidi). Geologian tutkimuskeskus on mitannut Kontiomäestä sen tarkan iän, 1881 milj. v.

 

Uhomäki on mielenkiintoinen. Sen kivilajit, tummiin syväkiviin kuuluvat gabro ja dioriitti sekä Uuhilammen rantaan rajoittuva graniitti, poikkeavat selvästi ympäristön porfyyrisestä (karkearakeisesta) granodioriitista. Johtuneeko Uhomäen korkeus (160 m) ympäristöä kovemmasta kivilajista?

 

Jäppilän Syvänsin itäpuolella on laaja ja erikoinen porfyyrisen graniitin alue. Tähän kuuluu Kivikurun laaja ympäristö (”Savonmuan Inari”) ja Tihusniemi. Kivikurun Sorsakosken tiestä erkanevan tien alkupäässä, sen pohjoispuolella, on valtava porfyyrista graniittia oleva siirtolohkare korkean kallion päällä metsäautotien varressa.

 

Tulivuoria

 

Poimuvuorten syntyä edeltää yleensä valtameren pohjasta nouseva tulivuorten saarikaari. Näin oli Pieksämäen seudullakin. Tulivuoritoiminta oli erityisen vilkasta noin 1905 milj. vuotta sitten. Se näkyy Virtasalmen ja Jäppilän kallioperäkartassa nykyisinkin. Virtasalmen eteläosasta Jäppilään ulottuu laaja keihäänkärjen muotoinen kallioperän mullistuksista kertova alue. Sen kivistä suurin osa on alkuperältään tuliperäisiä, kuten amfiboliitteja, metavulkaniitteja ym. Hällinmäen kuparikaivos, Virtasalmen kaoliini- ja kalkkikiviesiintymät sekä Jäppilän kalkkikivet kuuluvat tämän tuliperäisen alueen reunavyöhykkeeseen. Ne eivät kuitenkaan ole tuliperäisiä kiviä.

 

Vielä myöhemminkin, noin 1890 – 1880 milj. v. s. esiintyi tuliperäistä toimintaa, mutta suppeammin. Tästä todisteena ovat Vehmaskylän metavulkaniitit ja siinä tavatut tyynylaavaesiintymät. Tyynylaava syntyy, kun tulivuori purkautuu matalan meren pohjaan. Laava jähmettyy nopeasti tyynymäisiksi muodostumiksi. Vehmaskylän laavalle on ominaista tyynyjen litistyneisyys. Kallioperän muutosprosessit ovat venyttäneet tyynyt litteiksi.

 

Iso-Naakkiman kraatteri

 

Naarajoen kaakkoispuolella sijaitsee Iso-Naakkima – järvi, jonka luoteiskolkassa on Suomen vanhin meteoriittikraatteri. Iso-Naakkimalle pääsee Naarajoesta Mauru- eli Sahinjokea myöten. Kraatteri on syntynyt, kun meteoriitti törmäsi Iso-Naakkiman luoteiskulmaan noin 1200 milj. v. s. Tämän Suomen vanhimman kraatterin paljastivat ympäristöään kevyemmät kiviainekset, jotka havaittiin painovoimamittauksissa v. 1989. Kairattaessa kraatteri pohjan kivinäytteistä löytyi shokkilamelleja, joita syntyi meteoriitin törmäyksessä. Syntynyt kraatteri on pienentynyt, mutta se on edelleen noin 160 m syvä ja kaksi km leveä allas, joka on täyttynyt kerroskivillä. Maastossa kraatteri ei erotu mitenkään. Kraatterin syntyessä Suomi oli päiväntasaajan eteläpuolella trooppisessa ilmastossa.

 

Vuosimiljoonia kestäneen mannerlaattojen liikehdinnän aikana Iso-Naakkiman alue on kokenut monenlaisia ilmastonvaihteluita. Nämä vaihtelut ovat vaikuttaneet kraatterin kerroskivien syntyyn. Niistä voi päätellä, että alue on ollut vuoroin veden alla, vuoroin kuivilla. Välillä on vallinnut trooppinen kostea ilmasto, jolloin esim. kaoliini on syntynyt. Välillä alue on kuulunut kuivaan aavikkoilmastoon, josta on todisteena kvartsihiekkakivi.

 

Ehkä mielenkiintoisin kiviaines on heti jääkautisen hiekka- ja moreenikerrostuman alta löytyvä violetti saviliuske, jossa on säilynyt runsaasti ikivanhoja leviä. Ne ovat yksisoluisia ja tumattomia, jotka kovan kuorensa ansiosta ovat säilyneet fossiileina hyvin. Halkaisijaltaan ne ovat noin 1/1000 mm ja muodoltaan pallomaisia tai nauhamaisia. Bakteerien ohella levät ovat olleet ensimmäisiä elonmerkkejä maapallolla: ne ilmaantuivatkin meriin n. 1500 milj. vuotta sitten. Leväfossiileja on löydetty eri-ikäisistä maakerrostumista. Eri aikakausien levälajit eroavat niin paljon toisistaan, että fossiilien perusteella on voitu ajoittaa eri-ikäisiä kiviä. Iso-Naakkiman leväfossiilit ovat syntyneet 1000 – 600 milj. vuotta sitten.

 

Kallioperän myöhemmät vaiheet

 

Mahtavat poimuvuoret kuluivat muutaman sadan miljoonan vuoden kuluessa juuriaan myöten. Alkuperäiset vuorenpoimut ovat täysin hävinneet. Geologit arvioivat, että kallioperämme pinnasta on rapautumisen ja kulutuksen seurauksena hävinnyt noin 18 km paksuinen kerros! Poimutuksesta kertovat vain kallioperän kivilajit.

 

Pitkän historiansa aikana Suomen kallioperä on kuitenkin monesti   ”natissut” liitoksissaan. Tätä on tapahtunut erityisesti silloin, kun muualla Euroopassa on syntynyt vuoristoja, kuten Alppien syntyessä. On ollut maanjäristyksiä, joiden seurauksena kallioperään on syntynyt murtumalinjoja ja siirroksia. Niitä ovat eroosio ja jäätiköt kuluttaneet. Siirrosten ja murtumien jälkiä, rotkolaaksoja, jyrkkiä kallioseinämiä sekä pitkiä ja kapeita järviä ja lampia on Pieksämäen kallioperässä paljon.

 

Kallioperän vajoamiin syntyneet järvet ovat usein syviä ja jyrkkärantaisia. Kirvesjärvi Jyväskyläntien varrella on tällainen. Kirvesjärvestä luoteeseen voidaan seurata murtumavyöhykettä, joka jatkuu Mataramäen ohi Mehtiölle ja Ahveniselle. Koko Mehtiön seutu on kallioperän siirrosten ja murtumien rikkomaa aluetta, jonka maisemat jylhyydessään muistuttavat Lappia.

 

Toinen jylhyydestään Lapin maisemia muistuttava laaja alue sijaitsee Jäppilän itälaidalla. Se tunnetaan ”Savonmuan Inarina”. Kallioperän muodot hallitsevat maisemaa. On jyrkkiä kallioseinämiä, murtumia ja rotkolaaksoja kuten Kivikuru. Murtuma- ja vajoamalinjat näkyvät karttakuvassa pitkinä ja kapeina järvinä. Maasto on vaikeakulkuista. Jyrkänteiden lisäksi on paljon kiviä ja kivikoita.

 

Kivikurun syntyyn ovat vaikuttaneet monet tekijät. Kallioperän siirrosten seurauksena paikalle muodostui satoja vuosimiljoonia sitten jyrkkä, paljas kallioseinämä. Sen pinta altistui rapautumiselle. Vesi, jää ja lämmönvaihtelut murensivat kalliota ja irrottivat siitä isojakin kiviä. Jääkauden jälkeen Kivikurun rinne oli osa Yoldia-meren rantaviivaa. Aallot veivät irtaimet maalajit kivien välistä. Näin muodostui kurun pohjalle massiivinen kallioperän rapautumisesta ja muinaisrannasta kertova kivikko. Kivikurun ympärillä maaston muotoja hallitsevat jääkauden lopulla syntyneet kumpumoreenit.

 

 

JÄÄKAUDEN JÄLJET

 

Elämme parhaillaan jääkausiaikaa, joka alkoi noin 2,5 milj. vuotta sitten. Tähän kauteen kuuluu useita jääkausiaikoja ja niiden välisiä lämpökausia. Viimeisin eli Veiksel – jääkausi alkoi Skandinaviassa noin 116 000 v. sitten. Savon alue vapautui jäätikön alta 12 000 – 11 000 v. sitten. Nyt eletään jääkausien välistä lämpökautta.

 

Jää kulutti alustaansa, sekoitti ja kuljetti aineksia. Kaksi – kolme km paksu jäätikkö madalsi kallioperää arvioiden mukaan 7 – 25 m. Jäätikön sulamisvaiheessa syntyi kalliopaljastumia, kun järvi- ja merivaiheiden aallokko huuhtoi irtaimet maa-ainekset pois.

 

Jään kulkusuunnan näkee kallioiden pinnassa olevista uurteista, joita jäätikön pohjassa kulkeutuneet kivet raapivat. Jäämassojen kulutuksessa syntyi silokallioita, joissa vastasivu eli jään tulosuunta on kulunut loivaksi ja suojasivu on jyrkkä ja rikkonainen. Pieksämäen seuduilla silokallioita on aika vähän.

 

Jää kuljetti myös siirtolohkareita, hyvinkin suuria kiviä joskus pitkiäkin matkoja. Esim. Viron rannikolla on paljon Suomesta kulkeutuneita siirtolohkareita.

 

Linnakivi Mataramäen tien varressa on Pieksämäen suurin siirtolohkare ja koko Suomen suurimpia. Komea siirtolohkare on myös Jäppilässä Kivikuruun johtavan tien pohjoispuolella, samoin Ruokojärven luoteisosassa keskellä järveä.

 

Etenevä jäätikkö ja sen sulamisvedet puhdistivat kallioperän ruhjeet lohkareista ja irtaimista maalajeista. Tällaiset ”siivotut” ruhjelaaksot näkyvät karttakuvassa pitkinä, kapeina järvinä. Näitä on Pieksämäen seudulla paljon, esim. Jäppilän itäosissa ja Mehtiöllä.

 

Jään kallioperästä irrottamasta ja murskaamasta kiviaineksesta sekä vanhemmista rapautumistuotteista ja maaperäkerrostumista syntyi moreenia. Se on Suomen yleisin maalaji, joka sisältää eri maa-aineslajitteita lohkareista saveen. Likaisuus, naarmuisuus ja kulmikkuus on ominaista moreenin kiville, siitä johtuu moreenista joskus käytetty nimi ”murtokivisora”. Pieksämäen seudun moreeneissa on erityisen paljon kiviä.

 

Jäätikön sulamisvaiheessa syntyi harjuainesta, josta vesi huuhtoi hienot ainekset pois. Vesi myös lajitteli ainekset kerroksiksi. Harjuaineksen kivet ovat pyöristyneitä, siitä nimi ”vierinkivisora”.

 

Drumliinit

 

Sana ”drumliini” on gaelin kieltä ja merkitsee ylösalaisin olevaa lusikkaa. Drumliinit ovat pitkänomaisia moreeniselänteitä, jotka ovat syntyneet mannerjäätikön reunaosien aktiivisten jäätikkökielekkeiden alle mannerjäätikön sulamisvaiheessa. Kerrostumisen syynä on usein kalliokohouma, jonka taakse moreeniaines kasautui luode – kaakko – suuntaisiksi selänteiksi. Kalliosydän on havaittavissa esim. Uhomäen pohjoisrinteellä ja Selkiöllä.

 

Pieksämäen alueella on yksi maailman laajimmista ja tiheimmistä drumliinikentistä. Koko maisema on niiden takia juovainen. Vanha asutus on hakeutunut drumliinien laelle. Maaperä on huuhtoutumatonta, koska jääkauden jälkeisessä merivaiheessa niiden laet olivat kuivilla. Yoldia – meren korkein pinta oli Pieksämäen seuduilla 130 – 140 m nykyistä merenpintaa ylempänä. Drumliinit ovat hyvää viljelymaata. Hallakaan ei niillä usein vieraile ja keväisin sulamisvedet valuvat pois. Kiviä saa kyllä kerätä joka vuosi, kun routa niitä nostaa. Savon moreenit ovat erityisen kivisiä.

 

Esimerkkeinä drumliineista mainittakoon Uhomäestä Kirkonmäen kautta Nokkalaan ulottuva selänne, jota myös ”Pieksänharjuksi” nimitetään. Vanhat kartanot, Mäenpää, Moisio ja Nokkala sijaitsevat tällä drumliinilla kuten Vanha kirkko ja kellotapuli. Maaselänmäki, Pirttimäki ja Paltamäki ovat myös upeita drumliineja. Paltamäestä Pohjois-Niskamäen kautta Etelä-Niskamäkeen jatkuva drumliinijakso on Suomen pisin, noin 15 km.

 

Kaupungin keskustasta Jäppilään menevä tie pitäisi nimittää ”Drumliinitieksi”. Koko ajan kuljetaan mäkeä ylös ja alas, kun mennään yli 20 drumliinin poikki.

 

Vehmaskylä keskustaajaman eteläpuolella on komea drumliini, jonka laella on vanha ja vankka maaseutuasutus. Virtasalmella on myös kymmeniä drumliineja esim. Hurskaalassa, Väisälässä, Längelmäellä ja Hällinmäessä.

 

Suomen suurin drumliini on Haukivuoren Saksalanharju (ei siis harju ollenkaan!) Sen pituus on 5400 m ja korkeus 68 m Kyyveden pinnasta.

 

Kumpumoreenit

 

Kumpumoreenit ovat usein hyvin kivisiä moreenikumpuja, jotka ovat syntyneet jäätikön reunoille sen sulamisvaiheessa. Sulavan mannerjäätikön reunasta irtosi lohkareita, joiden sisältämästä moreeniaineksesta syntyi kumpumoreenia. Niissä on aineksia paikalleen sulavan jään pinnalta ja myös pohjamoreenista. Erityisen komeita kumpumoreeneja on Pieksämäellä Nikkarilassa ja Iso-Lahnasen eteläpuolella sekä Tihusniemessä ”Savonmuan Inarin” alueella.

 

Harjut

 

Harjut syntyivät mannerjäätikön sulamisvaiheessa. Vesi kuljetti, kasasi ja lajitteli aineksia synnyttäen harjusoraa, josta hienot ainekset puuttuvat. Jäätikkötunneleissa ja – halkeamissa virtasi vuolaita jokia, joiden pohjalle ja suulle kasaantui harjuainesta, soraa ja hiekkaa. Kun jään reuna hitaasti suli, jäi tunneleihin ja halkeamiin jäänyt aines pitkäksi, poikkileikkaukseltaan kolmiomaisiksi vanaksi eli harjuksi. Usein harjut kuitenkin koostuvat epäyhtenäisistä, pitkulaisista kummuista. Pieksämäen alueella harjujen suunta on sama kuin jään virtaus- ja perääntymissuunta eli luode – kaakko. Karttakuvassa harjut mutkittelevat ja niissä saattaa olla välillä tasaisia deltoja eli suistomaita (Tuopunkangas) tai harjukuoppia eli suppia (Partaharjussa, Naarajärvellä).

 

Suppa syntyy, kun iso jäälohkare jää harju-aineksen sisään. Lohkareen sulaessa sen tilalle jää kuoppa, joka usein vedellä täyttyessään muodostaa lammen.

 

Pieksämäen alueen halki kulkee kolme välillä katkeilevaa, pitkää harjujaksoa.

 

Pieksämäen seudun upein harju on Jäppilän Syrjäharju, joka kohoaa paikoin hyvinkin jyrkkäreunaisena 20 – 30 m ympäristöään ylemmäs. Se on jatkoa Tervaruukin salolta tulevalle harjumuodostumalle, kulkee Syvänsin rantaa Jäppilän ohi Hietakylään aina Suonenjoelle asti.

 

Joroisista tulee Virtasalmen (esim. Harjärvi) kautta toinen harjujakso Ruokojärvelle ja jatkuu sieltä Tuopunkangasta Nikkarilaan. Sieltä harjumuodostumaa voi seurata Salvosen länsipuolitse Partaharjuun ja Pieksäjärven pohjoisrantaa Suonenjoelle ja Rautalammille asti. Tuon harjujakson eräs haara tulee Pieksäjärven eteläpuolelle (Hiekanpää) ja kulkee Tahiniemen kautta Pieksäjärven poikki Olkonkankaalle.

 

Kolmas harjujakso tulee Juvalta, katkeilee välillä Virtasalmen alueella Ison Naakkiman pohjoispuolelle ja siitä Naarajärven luoteispuolelle. Se levittäytyy siellä välillä harjukuoppien ja lampien rikkomaksi hiekkatasanteeksi, aikaisemmin niin kauniiksi, mutta nyt niin raiskatuksi maisemaksi. Naarajärveltä harju jatkuu Jyväskylän tien vartta muodostaen Paltasella kauniin ”Pikku Punkaharjun” lampien väliselle kannakselle.

 

KASVILLISUUS JA ELÄIMISTÖ

 

Kasvillisuus

 

Vedenjakaja-alueen luonteeseen kuuluu maaperän karuus ja suhteellisen alhainen kasvilajien määrä. Vaateliaat metsä- ja suolajit lähes puuttuvat.

 

Lehtoja on kaupunkikeskuksen alueella hyvin vähän (poikkeuksena esim. Uhomäki ja Seppälänmäen luoteisosa).  Jäppilässä ja Virtasalmella lehtoja on enemmän. Yhtenä syynä on kallioperän kalkkiesiintymät). Metsät kuuluvat pääosin mustikka- ja puolukkatyyppiin ja ovat hyväkasvuisia.

 

Soita on alueen vedenjakajaluonteesta johtuen selvästi enemmän kuin ympäristössä. Niitä on pinta-alasta 20 – 30 %. Suot ovat yleensä tyypiltään Etelä-Suomen keidassoita. Ne ovat verraten kuivia, ohutturpeisia ja karuja, yhtämittaisen rahkasammalmaton peittämiä.

 

Pohjoista aapasuotyyppiä edustavat Ringinsuo ja Paltasuo, molemmat rauhoitettuja. Harvinaisiin lettosoihin kuuluvat Pieksämäen Seudun Luonnonystävien toimesta rauhoitetut Jäppilän Maijootsuo ja Joroisten Saarilamminsuo.

 

Eläimet

 

Eläimistössä erikoista on, että monet pohjoiset lintulajit ovat kotiutuneet Pieksämäen ympäristöön, esim. kuukkeli, riekko, järripeippo, kapustarinta ja joutsen. Ensimmäiset Etelä-Suomen joutsenet pesivät 1960-luvun alusta alkaen Pieksämäen seudulla. Nisäkkäistä karhu on viime vuosina yleistynyt kuten muuallakin eteläisessä Suomessa. Susihavaintoja tehdään myös joka vuosi. Kanadanmajavaa tavataan lähes kaikissa sopivissa virtaavissa vesissä.

 

Harvinaisia lajeja

 

Punakämmekkä (Dactylorhiza incarnata) on ravinteisillä soilla ja kosteilla niityillä kasvava kaunis kämmekkälaji. Se on rauhoitettu koko eteläisessä Suomessa. Sitä kasvaa mm. Vehkalammen itärannalla, Likolamminsuolla ja Kukkarolahden vesijätöllä. Paltasuolla sitä kasvaa useassa kohtaa, samoin Ringinsuolla ja Maijootsuolla.

Pieksämäen vesijättöalueilta voi löytää konnanlieon (Lycopodium inundatum), joka on pieni, muista liekolajeista poiketen ruohovartinen ja yksivuotinen (muut ovat varpumaisia ja monivuotisia). Se ei kestä kilpailua, joten se viihtyy kovapohjaisilla, avoimilla vesijätöillä.

Sarjatalvikki (Chimaphila umbellata) on eteläisten kangasmetsien ja harjujen laji. Sitä kasvaa mm. Kukkarojärven rannalla, Nikkarilan Valkeisen vesijätöllä ja Tuopunkankaalla.

Jäppilän Hietakylässä sijaitseva Maijootsuo on kasvistollisesti hyvin arvokas. Siellä kasvaa monia uhanalaisia ja harvinaisia kasveja. Kämmeköistä mainittakoon punakämmekän lisäksi soikkokaksikko (Listera ovata) ja pienikokoinen suovalkku (Hammarbya paludosa). Maijootsuolla kasvaa myös suomyrttiä (Myrica gale). Se on kookas varpukasvi, jonka kukintoja on käytetty oluen mausteena.

Siniyökönlehtiä (Pinguicula vulgaris) tavataan Jäppilässä Suontienselän eteläpään jyrkillä turverannoilla, Se on lihansyöjäkasvi, joka pyydystää hyönteisiä tahmeilla lehdillään. Kasvi on Lapissa vaeltaneille tuttu, näin etelässä sitä ei monesti näe.

 

 

 

PIEKSÄMÄEN TUNNUSELIÖT

 

Pieksämäen lukion ympäristöryhmä teki joulukuussa 1996 kaupunginhallitukselle aloitteen, että kaupungille valitaan tunnuskasvi ja – eläin. Tunnuskasviksi ryhmä esitti vaiveroa (Chamaedaphne calyculata) ja tunnuseläimeksi liroa (Tringa glareola).

 

Kaupunginhallitus hyväksyi aloitteen yksimielisesti kokouksessaan 7.1.1997.

 

Vaivero on levinneisyydeltään itäinen. Venäjän ulkopuolella sitä tavataan vain Suomessa ja hyvin harvinaisena Ruotsin Norrbottenissa ja lisäksi Puolan pohjois- ja itäosissa. Vaiveroa kasvaa kaikkialla Pieksämäen seudun rämeillä. Se on koristeellinen ja siro pystyvartinen varpu, jonka latvassa olevin toispuolisten terttujen pienet valkoiset kellokukat täplittävät maisemaa toukokuussa kohta lumen sulamisen jälkeen.

Vaivero sopii hyvin Pieksämäen tunnuskasviksi. Se on suokasvi ja täällä yleinen. Vaiveron varhainen kukinta symboloi sitä uskallusta ja toivoa, jota on aina vaadittu Pieksämäen seudun karun vedenjakaja-alueen asukkailta.

 

Liro on rantasipin ja taivaanvuohen ohella runsaslukuisin kahlaajamme. Se on muuttoaikoina yleinen Pieksämäen seudun matalien järvien vesijättörannoilla. Soidinlennossa se toistaa nimeään sointuvasti liro – liro – liro. Linnulla on pitkä, vihertävät jalat, josta tulee sen ruotsinkielinen nimi ”grönbena”. Liro pesii aukeilla tai vähäpuustoisilla soilla. Naaras munii pesäkuoppaan huhti – toukokuussa neljä munaa, joita emo hautoo noin 23 vrk. Naaras huolehtii poikasista vain muutaman päivän ennen syysmuutolle lähtöä. Sen jälkeen koiras jää pesueen ”yksinhuoltajaksi”. Tämä on kahlaajilla tavallista.

Liro talvehtii Afrikassa. Rengastushavaintoja on mm. Sambiasta ja Keniasta. Euroopassa pesii noin 370000 liroparia, joista Suomessa peräti 54 %. Kosteikkojen vähentyessä lajin kanta on voimakkaasti pienentynyt, joten Suomen erityisvastuu liron säilyttämiseen on merkittävä.

 

SUOJELUALUEET

 

Pieksämäen seudun arvokkaita luontokohteita on saatu rauhoitetuksi edustava joukko. Aloitteentekijänä on useimmiten ollut vuonna 1971 perustettu Pieksämäen (Seudun) Luonnonystävät.

 

Pieksämäen Natura 2000 – alueet löytyvät netistä Etelä-Savon Ely-keskuksen sivuilta osoitteesta ympäristö.fi, Etelä-Savo, Natura-alueet. Jokaisesta alueesta (noin 20) on siellä lyhyt kuvaus ja lajiluettelo sekä kartta.

 

Muutamia esimerkkejä suojelualueista

 

Jäppilän Tuomiojärvi on Pieksämäen suojelualueista valtakunnallisesti tunnetuin ja myös kansainvälisesti arvokas lintujärvi. Sen löysi kuopiolainen biologian opettaja Antti Reinikainen jo vuonna 1936. Tästä alkoi säännöllinen järven linnuston seuranta, joka on jatkunut näihin päiviin asti. Antti Reinikaisen työtä jatkoi vuosikymmenet suonenjokelainen biologi Jukka Kauppinen. Suojelupäätös saatiin vuonna 1982. Sen jälkeen alkoivat järven kunnostustyöt. Suojelualueen pinta-ala on 230 ha.

Tuomiojärvi on ehdottomasti käymisen arvoinen, varsinkin keväällä lintujen muuton aikaan. Järven pohjoispäähän rakennettiin vuonna 2006 lähikylien (Suontee, Kotamäki, Hietakylä) asukkaiden yhteisvoimin Telekkä – laavu sekä lintutorni.

 

Hyviä lintujärviä on Pieksämäellä monia muitakin. Vehka- ja Uuhilampi sijaitsevat aivan kaupungin kupeessa . Molempien pesimälinnusto on viime vuosina köyhtynyt. Yhtenä syynä on pohjan pilaantuminen, sillä vuosina 1968 – 1974 kaupungin alimitoitetulta jätevedenpuhdistamolta johdettiin vedet nykyisen jätevedenpuhdistamon kohdalle ”Aaloppiin”, josta ne kulkeutuivat Vehkalammen kautta Uuhilampeen ja edelleen Pohosjoen kautta Pieksäjärveen. Lisäksi kaatopaikkojen sulkeminen on vähentänyt lokkeja. Vehkalammen parhaimmillaan yli 1000-päinen naurulokkiyhdyskunta on kadonnut ja se puolestaan on vähentänyt muita pesimälintuja

 

Joutsen pesii nykyään vuosittain Vehkalammella ja Uuhilammella ja kaulushaikara on ilmestynyt ääntelemään Vehkalammelle. Kurki on pesinyt monena vuonna Vehkalammen länsirannalla. Silkkiuikku pesii kummallakin lammella. Sinisorsan lisäksi pesimäaikaan tavataan haapanaa, tavia ja lapasorsaa sekä nokikanaa. Luhtahuittikin huutelee toisinaan. Kalasääski kalastelee kommallakin lammella. Vehkalammen eteläpäässä on talvisin pieni sula, jossa parhaana talvena selvisi kevääseen asti joutsenparin lisäksi kolme uroslintua: sinisorsa, tavi ja uivelo. Keväin ja etenkin syyskesäisin voi nähdä harmaahaikaran.

 

Kirkko-Surnui sijaitsee Suonenjoentien länsipuolella Nenonpellon pohjoispuolella. Muuttoaikoina siellä näkee säännöllisesti eri hanhilajeja, onpa sen lähellä metsähanhi toisinaan pesinytkin. Se on seudun vanhimpia joutsenen pesimäpaikkoja ja toisinaan nuoria lintuja voi olla satamäärin. Kaikki sorsalajimme ovat tavattavissa sieltä, samoin kahlaajalajiston harvinaisuuksia. Avaralla järvellä voi seurata kalasääsken kalastelua ja muuttavien maa- ja merikotkien sekä muiden petolintujen lentoa.

 

Kaihlanen Pieksäjärven pohjoispuolella Haapajokireitin varressa on suosittu vesilintujen ja kahlaajien muuttoajan levähdyspaikka. Muutama sorsalaji, telkkä ja härkälintu pesii siellä joutsenen ja kurjen lisäksi. Joutsen myös talvehtii siellä melko säännöllisesti.

 

Suot ovat vedenjakaja-alueen tunnusomaisia luontokohteita. Laaja yhtenäinen rauhoitettu on Naarajokivarressa sijaitseva Suurenaukeansuo, jonne pääsee jokea pitkin tai esim. Välijoen kylän kautta. Kansallispuistokomitean mietinnössä 1970-luvun alussa sitä esitettiin kansallispuistoksi. Hanke ei toteutunut ja suon itäisiä osia ojitettiin. Suolla pesiviä pohjoisia lintulajeja ovat mm. kapustarinta ja riekko. Pohjoislaidastaan Naarajokeen rajoittuva suo kuuluu Natura-alueeseen, jonka valtio on hankkinut omistukseensa. Se on erinomainen karpalosuo. Syksyisellä marjaretkellä voi siellä kokea laajan, puuttoman suon avaruuden ja tuntea, miten taivaskin on lähellä.

 

Pieksämäen Luonnonystävien ensimmäisiä suojelukohteita oli vuonna 1974 rauhoitukseen saatu Partaharjun Suursuo aivan leirikylän kupeessa. Harjutieltä avautuu länteen suolle hieno näköala. Suo on kaunis ja karu räme, jolla teeri keväällä soi. Taloudellista merkitystä suolla ei juurikaan ole.

 

Samana vuonna 1974 hakivat Pieksämäen maaseurakunta ja Pieksämäen maalaiskunta rauhoituspäätöksen puoliksi omistamalleen, aikoinaan Pöyhölän pappilan maihin kuuluneelle Törmän aarnialueelle. Viimeinen pappi, joka asui Pöyhölän pappilassa, oli melkein 100.vuotiaaksi elänyt rovasti Artturi Siivonen. Hänen poikansa Lauri Siivonen teki 1930-luvulla lukuisia tutkimuksia Pieksämäen seudun luonnosta ja silloisesta Törmän koivikkorinteestä. Nykyisen aarnimetsän lajeihin kuuluu mm. liito-orava. Lauri Siivosesta tuli myöhemmin Oulun yliopiston ensimmäinen eläintieteen professori. Mainittakoon, että hän oli ensimmäinen Pieksämäen yhteiskoulusta päässyt ylioppilas, joka väitteli tohtoriksi.

 

Pieksämäen ympäristön Natura-alueisiin kuuluvia soita ovat mm. Ringinsuo, Paltasuo, Maijootsuo ja Juurikkasuo. Näistä Ringinsuo ja Paltasuo kuuluvat pohjoiseen aapasuotyyppiin. Monet vaateliaat kämmekkälajit, kuten punakämmekkä, viihtyvät näillä ravinteikkailla soilla.

 

Juurikkasuo Vangasjärven itäpuolella on karu keidassuo, rämettä ja paikoin nevaa. Suon pohjoisosissa asustaa riekkoja, jotka jäljistä päätellen viihtyvät hyvin myös Anolan pihapiirissä. Kalasääski on myös pitkään pesinyt suon pohjoispuolella.

 

Juurikkasuo on tärkeä lähivirkistysalue. Sen eteläosiin on viime vuosina raivattu uusi latuverkosto, jonka pohjatyöt on tehnyt Kari Lounasahon johtama talkooporukka. Tämän porukan viimeisin saavutus on mittava hirsistä tehty taukorakennus Kirkkopuron luusuan eteläpuolella Vangasjärven rannassa. Kesäisin nämä latupohjat sopivat hyvin vaikka maastopyöräilyyn.

 

Tahinsuo, 252 ha, aivan kaupungin keskustaajaman kaakkoispuolella on sekä maakunnallisesti että paikallisesti merkittävä suojelukohde. Se on maisemallisesti arvokas alue kaupungin sisääntuloteiden varressa ja tarjoaa matkailijoille aitoja suonäkymiä. Se on myös lähivirkistysalue. Tahilammen uimaranta on kaupunkilaisten suosiossa ja lampi on myös suosittu kalastuspaikka. Uimarannalta lähtee noin kahden km:n mittainen suoluontopolku, joka vaatii perusteellista kunnostusta. Tahinsuo sopii myös koulujen opetuskäyttöön. Kontiopuiston koulu on aina sitä paljon käyttänyt, varsinkin talvella hiihtoaikaan.

 

EPILOGI

 

Vaikka Pieksämäen seudun luonto on karua, on siinä oma viehätyksensä. Täällä on luonto lähellä. Harvan kaupungin alueella voi varhaisena kevätaamuna ihailla laulujoutsenten reviiritappeluita tai soidinmenoja kuten Pieksämäellä voi. Harvalla seudulla on myöskään niin paljon hienoja lintujärviä, jotka karun suoluonnon keskellä tuntuvat suorastaan pursuavan elämää.

 

Lähiympäristön maisemat ovat hyvinkin vaihtelevia. Pieksämäen läheltä tapaa avaria suonäkymiä, viehättäviä harjumaisemia ja lähes asumatonta erämaata, jossa korpit, hirvet ja syksyisin marjastajat viihtyvät. Onpa Pieksämäen lähiympäristön metsissä viime aikoina nähty susiakin. Kesäisellä Naarajoella kulkiessa tuntuu välillä kuin liikkuisi Amazon-joella, niin reheviä ja vaihtelevia ovat rantamaisemat kurjenmiekka- ja raatekasvustoineen.

 

Maanteitse Pieksämäen lähiympäristöä kulkiessa on leimaa-antavaa avaruus ja laajat näkymät, jotka avautuvat mäkien ja harjanteiden laelta. Sen avaruuden toivoisi tämän seudun asukkaisiin iskostuvan, niin että he eläisivät sopusoinnussa alueen omaleimaisen luonnon kanssa ja säilyttäisivät siitä mahdollisimman monta edustavaa näytettä tulevillekin sukupolville.